R.A. Salvatore - Kääpiöiden koti

Kääpiöiden kodin lukeminen oli kuin olisi palannut takaisin kotiin pitkästä aikaa. Luin teini-ikäisenä R.A. Salvatoren Drizzt Do'Urden -kirjat uudelleen ja uudelleen, ja kun nyt luin pitkästä aikaa vanhojen tuttujen hahmojen seikkailuista, tuli aivan mahtavan nostalginen fiilis. Sarjaan kuuluu muutamia mielestäni vähemmän mielenkiintoisia kirjoja, mutta Kääpiöiden koti tekee loistavan paluun takaisin vanhaan ja hyvään Salvatoreen, tai ainakin lähemmäs sitä.

Kääpiöiden kodissa on kulunut paljon aikaa edellisten kirjojen tapahtumista. Drizzt ja Bruenor päättävät lähteä etsimään kauan sitten kadonnutta kääpiöiden ikiaikaista kotia Gauntlgrymiä. Samaan aikaan myös muilla, synkillä tahoilla on suunnitelmia Gauntligrymin varalle. Tutkimusmatkallaa Drizzt ja Bruenor päätyvät monien sattumien ja suunnitelmien kautta yhteen vanhojen "tuttujensa" Jarlaxlen ja Athrogaten kanssa. Kahden musta haltia - kääpiö -parin yhteiseltä matkalta ei vaaroja ja käänteitä puutu.

Kääpiöiden koti etenee mielenkiintoisesti ja se esittelee muutamia uusia mielenkiintoisia henkilöhahmoja, muun muassa haltia Dahlian, jolla on takanaan kammottava menneisyys. Salvatore pääsee jälleen esittelemään Drizztin painiskelua omantuntonsa kanssa.  Muutamista edellisistä kirjoista tämä ulottuvuus on lähes puuttunut, mikä saattaa olla se puuttuva elementti, jota olen niitä kirjoja lukiessani kaivannut. Tosin omaa tarinan seuraamista vaikeutti se, että ilmeisesti en ollut lukenut kahta edeltävää kirjaa, joiden tapahtumien seurauksena Drizztin itsetutkiskelu on jälleen tullut aiheelliseksi.

Viimeisimmissä kirjoissa olen erityisesti inhonnut sitä, kuinka niissä on keskitytty liian paljon käsittelemään päähenkilöiden selän takana tapahtuvaa juonittelua ja taustoittamaan tulvia juonenkäänteitä aivan liian tarkasti. Tarinat eivät ole keskittyneet tarpeeksi minulle tärkeisiin henkilöihin. Tämä kirja tekee kuitenkin paluun takaisin ja tekee Drizztistä pikku hiljaa jälleen päähenkilön. Odotan innolla jatkoa tälle trilogialle, haluan tietää, mitä Drizztille tämän kirjan jännittävien juonenkäänteiden jälkeen tapahtuu. Taidanpa myös palata takaisin koko tarinan alkuun ja lukea uudelleen aiemmat itsenäiset sarjat ja trilogiat.

"Tosiasiassa minä pelkään sitä, että raivoni vie minulta järjen - minusta tulee hillitön, holtiton ja verenhimoinen. Pelkäänkö minä sitä? Vai toivonko?"

Cecelia Ahern - The Book of Tomorrow

The Book of Tomorrow (suom. Mitä huominen tuo tullessaan) kertoo 16 -vuotiaasta Tamarasta, joka joutuu muuttamaan äitinsä kanssa Dublinin seurapiirielämästä tätinsä ja enonsa luo maaseudulle. Tamaran isä on tehnyt itsemurhan ja äiti on tästä syystä järkkynyt mieleltään. Vilkkaaseen sosiaaliseen elämään tottuneen Tamaran on vaikea totutella ympäristöön, jossa lähimmät ihmiskontaktit voi luoda postinkantajaan, naapurin nunnaan tai kirjastoauton kuljettajaan. Tamara täti tuntuu paheksuvan näitäkin vähäisiä sosiaalisia kontakteja, aivan kuin hän pelkäisi heidän paljastavan jotakin. Eräänä aamuna Tamara löytää kirjastoautosta kirjan, joka osoittautuu erikoislaatuiseksi päiväkirjaksi. Päiväkirja ei kerrokaan menneestä, vaan siihen ilmestyy kertomus Tamaran tulevasta päivästä. Päiväkirja apunaan Tamara alkaa ymmärtää äkkinäisten tekojensa seurauksia sekä myös pääsemään selville itseensä ja asuinympäristöönsä liittyvistä salaisuuksista.

The Book of Tomorrow on nuoren tytön kasvutarina. Kirjan aikana hän kasvaa itsekkäästä, seurauksia ajattelemattomasta tytöstä nuoreksi naiseksi, joka pystyy näkemään tekojensa vaikutukset muihin ihmisiin. Ahern kuljettaa tarinaa jouhevasti eteenpäin ja lukiessa kasvaa pitämään Tamarasta henkilönä - alussa hänen käytöksensä hätkähdyttää ja vihastuttaa. Vihjeitä salaisuuksista ripotellaan pitkin matkaa, mutta lukijankaan on vaikea saada niistä täyttä selvyyttä ennen loppuratkaisua. Mielenkiintoinen kirja, joka ei hyvyydestään huolimatta kuitenkaan saavuta täytty erinomaisuutta, vaikka koukuttaakin lukijansa lähes takuuvarmasti. Jokaisen ihmisen pitäisi jossakin vaiheessa elämäänsä saada kurkistaa omaan tulevaisuuteensa.

"He's a simple man only I don't really believe that. Nobody who says as little as he does, is as simple as you'd think. It takes a lot not say a lot, because when you're not talking, you're thinking, and he thinks a lot. Talkers don't think much; their words drown out any possibility of hearing their subconscious asking, Why did you say that? What do you really think."